sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Eka kerta kiväärillä

Olen lomaillut Lapissa, joten blogi on elänyt hiljaiseloa. En ole liikkunut yhtään, ellei parivuotiaan veljentyttären nostelua ja perässä juoksua lasketa. Yhtenä iltana tosin kävin lapsuudenystävän kanssa läheisellä pururadalla iltakävelyllä muistelemassa lapsuutta, sillä siellä leikittiin monet kerrat ja hiihdettiin ala-asteen hiihtokilpailut. Nyt se tuntuu mittasuhteiltaan niin kovin pieneltä. Sääsket kuppasivat, mutta vanamoita kukki lähes koko metsä.

Phoenix tutustuu Sakon tähtäimiin.
7x33:lla ensin tuntumaa.
Veljeni käytti minua ampumaradalla, jotta sain kokeilla ensimmäistä kertaa kiväärillä ampumista. Vähän jännitti, varsinkin hirvikiväärillä ampuminen, koska sen rekyylistä kaikki olivat vähän pelotelleet. Ensin kokeilin kuitenkin papan vanhaa avotähtäimellä varustettua Sakoa. Se ei sopinut minun silmilleni. Oli todella vaikea saada tarkennettua tähtäimet tauluun. Mutta sillä oli ihan kiva ampua muuten ja kyllä siellä taulussa näytti osumat olevan, paitsi ensimmäinen. Ammuin istualtaan tukea vasten, joten ei sen vaikeaa pitänyt ollakaan.

Niskalaukaukset. Tähtäsin kyllä vatsaan...
7x33 patruuna ja hylsy.
Hirvikiväärillä jouduin aluksi pitkään hakemaan pään asentoa, mutta kun se löytyi, niin kiikarillahan oli mukava tähdätä. Olkapääkin selvisi mustelmitta. Ihan lopuksi kokeilin ampua myös seisaaltaan, mutta oli todella vaikea pitää ase vakaana. Tauluun osuin silti.

Tuollako pitäisi uskaltaa.
Ei mikään 25 metrin pistoolirata.
Sellainenkin Isoaavalta löytyy, samoin kuin haulikkorata.
Metsoon pitäisi osua.
Piti lippiskin kääntää, kun lippa meinasi olla tiellä.
Helpotus ensimmäisen kierroksen jälkeen. Olkapää on ehjänä.
Kyllä pistooli tuntuu silti enemmän omalta aseelta. Kävin ennen lomaa (ja radan kesätaukoa) kokeilemassa 9 mm pistoolilla ampumista. Tykkäsin kovasti. Tosin aseella on siinäkin väliä. CZ 75 SP-01 Shadow on kiva, mutta Glock tuntui vaikeammalta.

Tästä tykkään.
Ostin muuten uuden puhelimen, joten kamera on samalla upgreidattu kolmesta 13:een megapixeliin. Rakastan uutta Galaxy S4:ääni.


sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Pumping Iron

Enpä olisi pari vuotta sitten uskonut katsovani bodareista kertovaa doku-elokuvaa. Niin kuitenkin tänään tein. Netflixin tarjonta ei mielestäni ole kummoinen, mutta jotain sieltä piti sateisen ja selkäkipuisen päivän kuluksi kaivaa. Se ihan jopa ehdotti Pumping Ironia (nimellä Arnold on rautaa) mieltymyksieni perusteella. Kukapa olisi arvannut?


Osaltaan leffaa kohtaan tuntemani kiinnostus johtui talvella lukemastani Arnold Schwartzeneggerin omaelämänkerrasta Total Recall: My Unbelievably True Life Story. Kannattaa muuten lukea. Kehonrakennuksen lisäksi se antaa uuden näkökulman näyttelijään, jota voisi pitää kehonsa ja puhetapansa (ja joidenkin leffojensa?) perusteella vähemmän business savvynä. Pitää kuitenkin muistaa, että yhden maailman suurimman talouden kuvernööriksi ei pääse pelkkien sukulaissuhteiden perusteella.


Elokuva oli yllättävän viihdyttävä. Se on kestänyt aikaa varsin hyvin ottaen huomioon, että se on melkein yhtä vanha kuin minä. Arnoldilta pääsi pari ihan hauskaa sammakkoa suusta. Nykyään ne saisivat PR-ihmiset sydänkohtauksen partaalle, mutta tekivät Arnoldista elokuvassa aika inhimillisen nuoren, lajissaan menestyneen miehen. Se kroppa sitten. On se hieno. Joskus olen pitänyt bodareita ihan liian, no, liian lihaksikkaina, kireinä, kiiltävinä, mitä näitä nyt on. Silmä on selvästi tottunut. Arskan kroppaan varsinkin, kun sitä on kuitenkin elokuvissa näytetty vuosikymmeniä.


Oma miesihanteeni ei ole niin lihaksikas tai kireä, mutta arvostan kyllä lopputulosta ja työtä, mitä bodareiden vartaloihin on laitettu. Enkä voi kieltää, etteivätkö bodarit näyttäisi paremmilta kuin täysin treenaamattomat kaverit. Tasapuolisuuden nimissä, sama pätee naisiin. Tässä elokuvassa ja 70-luvulla ei vain naisbodareita tainnut hirveästi olla, joten tänään keskityin hyvillä mielin mieskauneuden ihailemiseen ja arvostelemiseen arvostamiseen.

En muuten malta odottaa, että pääsen salille huomenna...

Kuvien copyright kuuluu joillekin muille.


sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Kipuilua ja liikunnan kaipuuta

Selkä on taas jostakin syystä kipeä. En tiedä, mistä. Ehkä rintauinnista. Ehkä juoksusta. Ehkä uudesta saliohjelmasta. Ehkä epäergonomisesta työasennosta. Ehkä olisi pitänyt pitää se keveympi viikko, kun vähän tuntui siltä. En tiedä. Vinossa se kuitenkin on. Seisominen ja kävely käyvät kipeää (kipeämpää kuin tavallisesti). Tuntuu, että toinen jalka on paljon toista pidempi. Pitää jälleen kerran toivoa, että tämä kestää mieluummin viikkoja kuin kuukausia. Toivon silti herääväni jo huomenna ilman kipua.

Phoenix
Pyöräilyeleganssia.

Kipeä selkä vaikuttaa heti negatiivisesti mielialaani. Saman tekee liikunnan puute. Pidin muutaman rehellisen lepopäivän kokeillakseni auttaisiko se. Ei auttanut. On ollut vain ahdistavaa miettiä, että mitä tekisi, kun ei voi lähteä edes kävelylle. Kävin tänään siis kevyellä pyörälenkillä. Oikeastaan se oli vain mutkan kautta tehty kauppareissu. Tuli silti niin hyvä mieli niiden noin 14 kilometrin aikana. Oli ihana ulkoilla aurinkoisena ja lämpimänä päivänä ja ihastella maisemia, vaikka välillä pitikin taistella melkoista vastatuulta vastaan. Olisin pyöräillyt pidempään, mutta yritin olla ahnehtimatta, ettei se pahentaisi tilannetta.

Kauniit maisemat.
Puhelin on lopultakin lähdössä vaihtoon,
joten tuollaisia suttuja ei toivottavasti jatkossa tarvitse katsella.
Huomenna on taas uusi päivä. Käyn hieronnassa ja toivon, että selkä alkaa oikenemaan.