Ruumiinrakenne

Kerta se on ensimmäinenkin. Kävin fysiatrilla selkävaivojeni takia ja sain tänään postitse epikriisin. Lääkäri kuvasi siinä minua "lihaksikkaaksi ko-operatiiviseksi naiseksi". Nainen tiedän olevani. Tiedän olevani myös yhteistyökykyinen. (Kaveri on hiljaa siellä takavasemmalla!) Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kukaan kutsuu minua lihaksikkaaksi.

Olen vähän järkyttynyt, onnellinen ja yllättynyt. Olen onnellinen, että joku muukin uskoo, että tämän laardikerroksen alla on lihaksia. Onnellinen, että minua ei kuvattu ylipainoiseksi tai obeesiksi. Yllättynyt, sillä kyllä sitä läskiä on vielä sen verran, että lihakset ovat aika hyvin piilossa ja ylipainoinen on vielä ihan paikkansapitävä termi. Järkyttynyt olen siitä, että kuvaus lihaksikas tuntui myös vähän pahalta. Tuli sellainen roteva olo. Olen harteikas ja rakenteeltani kai suhteellisen normaali, en ollenkaan siro tai "pieniluinen". Valitettavasti.

Mutta näillä mennään, en valita, totean vain. Olen ollut aina aikatavalla sinut itseni kanssa. Toki muuttaisin monia kohtia, mutta koska kaikkea ei voi muuttaa, niin keskityn läskin tiristämiseen ja lihasten kohtuulliseen kasvattamiseen. Olen myös oppinut rakastamaan kohtia, jotka saisivat mielestäni olla parempia tai kauniimpia. Kauneus on kuitenkin katsojan silmissä. Selkävaivat ja runsas liikunta ovat saaneet minut myös arvostamaan vartaloni toiminnallisuutta. Se ei ole niin kaunis kuin toivoisin, mutta se vahvistuu, notkistuu, tulee nopeammaksi ja kestävämmäksi. Se tuottaa nautintoa. Oppii uutta. On virkeämpi. Se vanhenee, mutta tulee päivä päivältä tutummaksi ja rakkaammaksi. Ja lihaksikkaammaksi. Lihaksikas on hyvä.

Akkujen latailua ensi viikkoa varten

Laiska sunnuntai. Tai no, pitää tehdä vähän kotitöitä ja avata työkonekin, mutta pääasiassa aion vain ottaa rennosti. Lauantai puolestaan oli toimintaa täynnä. Olisin kellon soidessa halunnut vain kääntää kylkeä, mutta tiedossa oli mukava aamu ampumaradalla, joten vaikka bussissa vielä nuokuinkin kuin lakastunut kukka, niin radalla unihiekat karisivat silmistä nopeasti. Päälle lounas ja pakollista shoppailua, kuten peiteväri polvien mustelmia varten, ja nopeasti kotiin vaatteiden vaihtoon. Edessä oli nimittäin maukas varhainen illallinen Tokyo55:ssä ja päälle oopperaa.

Edessä oikealla California-makit ja vasemmalla Geisha-makit, takana lämpimät Emperor-makit. Nam. En ole mikään suuri sushin ystävä, mutta välillä niillä on mukava herkutella. Tokyo55 on ehdoton suosikkini Helsingissä. Olen tosin oppinut syömään sushia Australiassa, missä Sushi Train oli suosikkini ihan sen helppouden takia. Hihnalla pyörii runsas valikoima, erikoisempia versioita saa tilata keskellä (tai sivussa) työskenteleviltä kokeilta ja lopettaa voi, kun siltä tuntuu, ei tarvitse etukäteen arvioida, kuinka paljon jaksaa syödä. Eatzissa taisi aikoinaan olla sushi train, mutta se oli aikana ennen kuin söin sushia.

Tosca oli koskettava. Tykkään katsoa romanttisia komediaelokuvia, joten olisin tietysti toivonut onnellista loppua, mutta Tosca oli täynnä oopperan suuria, traagisia tunteita.  Kapellimestari Leif Segerstam taisi kyllä saada kovimmat aplodit, kovemmat kuin Toscan roolin laulanut Ingela Brimberg, jonka aariat yksin ja duetot Cavaradossin (Valter Borin) kanssa olivat oopperan parasta antia. Musiikki ylipäätään oli hienoa. Sanoinkin ystävälleni, että olisin melkein toivonut, että olisin vain saanut kuunnella musiikkia ilman, että olisi tarvinut seurata näyttämön tapahtumia. 

Loppuun vielä kuvaa tanssin kolhimista polvistani. Vasen siis on kärsinyt reggaetonissa, mutta alkaa jo tottua liikkeeseen ja mustelma hävitä. Oikea taas otti ensimmäiset lattiakosketukset torstain show-tunnilla ja näyttää tänään jo vähän enemmän vasemmanpuoleiselta. Kuva siis torstai-illalta.

Sekalaisia ajatuksia salilla

Jee, uusi ohjelma. Jatkan kaksijakoisella ja pääliikkeetkin pysyvät suunnilleen samoina. Eroja tulee kyllä muista jutuista. Myös suoritustekniikoista. Suorin jaloin maastaveto jäi valitettavasti pois. Se on yksi lempiliikkeistäni. Olenhan 110 prosenttisen varma, että juuri se on vahvistanut takareisiäni. Se, eikä mikään muu. Kävin PT:n kanssa läpi liikkeiden suoritustekniikat ja voin ilokseni kertoa, että tekniikat ovat hallussa. Taisin myös yllättää positiivisesti käyttämieni painojen ja vatsalihasten kunnon suhteen. Minulla tosin tuntuu olevan epätavallisen raskaat painot hauis- ja ojentajaliikkeissä verrattuna rintaan... Pienet tissit, minkäs teet.

Harmi vain, että en pääse ensi viikolla salille testaamaan ohjelmaa. Polttelisi oikein, mutta työmatka sotkee kuviot. On kai Saksassakin saleja, mutta minulla ei taida olla aikaa. Bikilat lähtevät tosin mukaan, jos juoksulenkille ehtisi. Saisi edes kestävyystreeniä ja pohkeet taas jumiin.

Jumeista puheen ollen. Pakarat. Olen hierotuttanut jalkojani ja pakaroitani säännöllisesti muutaman kuukauden ajan ja venyttelen kunnolla pari-kolme kertaa viikossa. Siitä huolimatta ne jumittavat koko ajan. Pitäisi oikeasti saada pakarat ja takareidet auki, jotta selkävaivat helpottaisivat ja liikelaajuudet paranisivat. PT:n neuvosta pistin pallon pyllyn alle ja hieroin pakaroita sitä vasten. PT sanoi, että löytyisi kipupisteitä. Löysin vain yhden. Se oli koko gluteus maximuksen kokoinen. Molemmilla puolilla sama juttu. Great. Eipähän lopu hommat tässä kropassa kesken.

Loppuun sitten miete pukkarin puolelta. Tälläydyin suihkun jälkeen sen verran, että kehtaisi konttorille lähteä. Seurasin sivusilmällä nuorta naista, joka oli vasta menossa salille, mutta jonka valmistautuminen sinne kesti suunnilleen yhtä kauan kuin minun laittautumiseni. Tupeerattiin tukkaa ja peiteltiin ihon pikku virheet ja oiottiin vaatteita. Lopputuloksena oli kyllä varsin hemaiseva neiti, mutta olisi hauska tietää, antoiko hän meikin sotkeentua ja hiusten kastua hiestä treenatessa vai lukikohan hän lehteä reiden loitontajia ja lähentäjiä laitteessa treenatessaan. Älkää minusta välittäkö, olen vain kateellinen, koska oma salilook on punainen ja hikinen.

Hyvää mieltä liikunnasta

Liikuntatuokio saa aina paremmalle tuulelle. Tällä kertaa tanssi. Kävin kuluttamassa Step Upin kymppikortin loppuun show-tunnilla. Lähdin sinne kesken kiireisen työpäivän ja ärsyyntyneenä tiedosta, että joudun koko ensi viikoksi työmatkalle. Harkitsin jättäväni koko tunnin välistä ja näin ollen viimeisen kerran käyttämättä kortista, sillä ensi viikolla en siis tunneille ehdi. Jälleen voin vain todeta, että onneksi menin.

Tunti hurahti siivillä. Jatkoimme The Loco-Motion -sarjaa, nyt siihen tuli lisäksi lattiasarjaa. Sehän tarkoittaa, että reggaetonissa mustelmille menneen vasemman polven seurana minulla on nyt mustelmilla myös oikea polvi. Balanssissa siis. Täytynee tosin hankkia peitevoide, että saa pahimmat piiloon ensi viikon vaatimia mekkoja ja hameita varten. Askeleet sujuivat. Vanha sarja palautui nopeasti mieleen ja uusikin tarttui hyvin.

Olisipa kiva, jos Step Up saisi tämän saman opettajan show-tunnin keväälle vähän myöhempään ajankohtaan arki-iltaan. Jatkaisin mielelläni.

Tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa tänä syksynä kokenut olevani väsynyt ja liikkumaan lähteminenkin on vähän tökkinyt. Ei sitten enää kun olen päässyt salille tai tanssitunnille. Itse asiassa keskiviikon jalka- ja selkätreeni meni todella hyvin. Raskashan se oli, mutta kulki. Liekö tämän viikon runsaammin hiilareita sisältäneillä eväillä vaikutusta asiaan - myös siihen väsymykseen.

Tässä kuvina työpaikkalounaat tältä viikolta.

Keskiviikkona söin possua ja perunaakin otin. Oli hyvää.

Tänään perinteinen hernekeittolounas ja söin jopa pannaria jälkkäriksi. Yleensä töissä otan hedelmän, mutta tänään halutti pannaria. En muista milloin olisin ollut yhtä täynnä lounaan jälkeen. Arvasitteko muuten, että tykkään porkkanasta ja punajuuresta? Selitin brittikollegoille hernekeiton, pannarin ja torstain yhteyttä, mutta sain vain epäileviä katseita ja ihmettelyä suomalaisten lounastottumuksista. Jälleen kerran.

Ruokaa ja lepoa

Tänään jätin uinnin väliin ja päätin pitää ihan rehellisen lepopäivän. Vähän aamulla haikailin altaalle, mutta oli toisaalta ihana, kun ei kerrankaan tarvinut lähteä heti herättyä jonnekin. Päivä on mennyt silti älyttömän nopeasti.

Tein tänään viikon ruoat (protskut), kuten monesti sunnuntaisin. Tajusin siinä ruokaa laittaessa, että ensi viikolla tulee syötyä ulkona ainakin pariin otteeseen, kun on sovittu kavereiden kanssa tapaamisia ja lisäksi on maailman mukavimman ja pätevimmän pomon läksiäiset. Osa ruoasta meni siis pakastimeen.

Tein tätä tavallista kasvis-kanasörsseliä, currylla maustettua. Helppoa, nopeaa, mausteista ja hyvää. Ei tarvitse välttämättä mitään muuta, mutta sopii hyvin riisin tai nuudeleiden kanssa.

Samalla keitin pari kananmunaa, jotka olivat menossa huomenna vanhoiksi. Huominen aamupala ehkä?

Kun kana oli valmista, paistoin jauhelihan. Tulista tietysti. Kaksi maustetta, joita ilman en halua elää: cayennepippuri ja cajunmauste. Tulee tuohon toki chiliä ja muitakin mausteita, mutta nuo kaksi ovat korvaamattomia. Tarvitsisin niitä sellaiset teollisuuskeittiökoot, sillä kulutan ne todella nopeasti.

Neljännes jauhelihasta meni pizzaan, johon tuli myös kinkkua. Rakensin pizzan valmispohjalle. Riittäisi hyvin kahdelle atrialle, mutta söin tänään vasta illalla, joten siinä oli lounas ja päivällinen samassa.

Sellainen ruoantäyteinen sunnuntai täällä tänään.

Fiksu olisi pitänyt lepopäivän

Pakarat ja takareidet olivat aamulla jumissa. Niitä juili mukavasti jo eilen illalla. Eilinen askelkyykkykävely 12 kilon kahvakuulilla teki siis tehtävänsä. Olen siitä onnellinen, sillä pakara- ja vatsalihakset ovat nykyään ne kaksi lihasryhmää, joissa en saa aikaan DOMS:ia eli harjoittelusta johtuvaa lihaskipua. 

Tuntemuksista huolimatta päätin silti lähteä aamulenkille. Ajattelin tosin lyhyempää lenkkiä, ehkä 45 minuuttia, koska heräsin vähän tavallista myöhempään ja piti tanssitunnillekin ehtiä.

Juoksu ei kulkenut ja sykkeet olivat alusta asti koholla. Hölkkäilin silti 40 minuuttia melkein normitahtia. Puolen tunnin kohdalla aloin kuitenkin käydä kiihkeää keskustelua itseni kanssa oman kehon kuuntelemisesta, koska se juoksu ei vain tuntunut hyvältä. Supernainen sisälläni oli sinnikkäästi sitä mieltä, että kyllähän tässä tunti juostaan kuitenkin. Ainakin kolme varttia. Pää kestäisi ja kroppakin varmasti, mutta lopulta se järkevä sai taottua päähäni, että on se kivempi käydä tanssimassa ja huomenna uimassa, jos ei ole vetänyt itseään ihan piippuun.

En vain ole käynyt näin lyhyellä juoksulenkillä pitkään aikaan, joten tuntui vähän luovuttamiselta. Sykkeet olivat tosiaan jo eilen askelkyykkykävelyjen jälkeen 180:n pinnassa. Saan ne sinne kyllä normikyykyllä viimeisten sarjojen viimeisillä toistoilla, joten en ajatellut sitä sen enempää. Aamulenkillä keskisyke oli 170:n paikkeilla. Minulla on tavallista korkeampi maksimisyke, joten nuo luvut eivät siinä mielessä huolestuta. 170 esimerksiksi tarkoittaa, että pystyn puhumaan vielä ihan hyvin. Tuo on kuitenkin selkeästi korkeampi kuin tavallisesti, joten toivon, ettei se ole mikään ensimmäinen varoitus ylikunnosta.

Kävelin sitten suosiolla loppumatkan kotiin, joten sain kyllä tunnin lenkin. Oli ihan kiva kävellä pitkästä aikaa ja ihastella maisemia ja nauttia raikkaasta ilmasta. Harmi, että puhelimesta loppui akku kesken kaiken, joten en saanut kuvia. 

Tanssitunnilla oli jälleen sijainen, mutta se ainoa, jonka olen todennut päteväksi. Lattian poikki -harjoitukset olivat tunnin kohokohta, mutta oli niin vetämätön olo, että olisi kannattanut jättää koko tunti välistä. Nyt on enää yksi kerta sarjakortista käyttämättä, joten eiköhän se tästä. Rakastan tanssia, mutta aikataulut eivät vain ole natsanneet tänä syksynä ja Step Upilla on vielä ollut lisähankaluutena opettajien osallistuminen Danceen.

Järkevänä olisin pitänyt tänään lepopäivän, mutta kai sitä on niin tapojensa orja, ettei osaa edes levätä silloin kuin pitäisi.

Hiilarit ovat olleet pari päivää matalalla. Sekin tietysti vaikuttaa energiatasoihin. En ole mitenkään tarkoituksella vetänyt hiilareita alas, vaan työkiireiden takia en ole muka ehtinyt tehdä kunnon ruokaa. Salaattilinjalla on siis menty. Pyh ja pah. Kyllä sitä oikeasti olisi aikaa keittää vaikka nuudelit tai pastaa, mutta näin sitä nyt taas on menty. Tänään kuitenkin tilanne korjaataan. Tiedossa on illanvietto ihanien ystävien kanssa.

Nopea kuntotesti

Tänään PT halusi testata kuntoani muutamalla liikkeellä. Minustakin se oli hyvä ajatus, koska olen miettinyt, mille tasolle kuntoni sijoittuu verrattuna muuhun väestöön. Ensin katsottiin vähän liikkuvuutta, joka voisi olla parempi ja jossa löytyy puolieroja.

Sitten vuorossa olivat varsinaiset testit eli vatsalihakset, punnerrukset ja kyykyt. 30 sekunnissa piti tehdä niin monta liikettä kuin ehti. Vatsalihakset jäivät yhtä vaille hyvästä, joten olen keskitasoa. Punnerrukset todistivat tälläkin viikolla, että rinta - ja ehkä yläselkäkin - kaipaa harjoitusta. Mutta olisivat ne voineet mennä huonomminkin. Loppuun vielä kyykyt, jotka jäivät myös vähän vajaaksi hyvästä. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen tuloksiin. Seuraavassa kuntotestissä pitäisi helposti päästä kaikissa hyvälle tasolle. Vai mitä luulette?

Yksi ongelmistani on hitaus. Voimaakin löytyy, mutta selkävaivojen takia kuulostelen kropan tuntemuksia ehkä vähän liikaa. Olen yrittänyt jo edellisen PT:n ohjauksessa lisätä liikenopeutta ja kyllä siinä on edistystä tapahtunut, mutta paljon on vielä tehtävää. Tällaisissa testeissä sen juuri huomaa, sillä eiväthän noin lyhyet pätkät rankkoja ole. En vain osaa puristaa itsestäni vauhtia, koska kaikki nuo liikkeet voivat helposti ärsyttää iskiasta, jos keskivartalo ei ole tarkassa kontrollissa. Keskityn siksi turhankin paljon puhtaisiin, rauhallisiin liikkeisiin.

Olen tuota hitautta/nopeutta miettinyt myös juoksun kannalta. Haluan juosta ensi keväänä Cooperin testin, mutta epäilen osaanko juosta 12 minuuttia nopeasti vai vedänkö sitä hissutteluvauhtia, millä jaksan juosta tunnin tai puolitoista. Tähän aiheeseen täytyy palata myöhemmin.

Testin päälle vielä askelkyykkykävelyä ja selkäpenkkiä, ja kylläpä takareidet tuntuvat kireiltä kuin viulun kielet. En tiedä, miten huomisen aamulenkki onnistuu. Ehkä kävellen.

Löysin Keventäjien sivuilta samantyyppisen testin teille, jotka ehkä haluatte testata kuntoanne kotona.

Hyvää mieltä

Töissä on kiirettä ja päivä oli pitkä. Varastin kuitenkin iltapäivästä hetken tanssille. Kävin Step Upilla show-tunnilla. Jälleen uusi opettaja, mutta nyt se kenen pitikin olla. Minulla kävi myös hyvä tuuri, sillä sarja vaihtui tänään ja pääsin siis aloittamaan uutta sarjaa The Loco-Motionin tahtiin. A little bit of rythym and a lot of soul, so come on, come on and do the loco-motion with me...

Tunnilla oli vain kolme osallistujaa, mikä on muuten minimimäärä, että tunti ylipäätään pidetään. Opettaja seurasi siis silmä tarkkana, miten omaksuimme sarjan. Minusta se meni ihan hyvin ja kuittasin naurulla ne muutamat kerrat, kun sekosin askeleissa. Toki virheet vähän hävettävät - varsinkin näin pienellä porukalla, kun ei häviä sinne joukkoon - mutta ehkä se on näitä aikuisuuden hyviä puolia, että ei ota itseään niin vakavasti. Oli hauska tunti ja lähdin hymyssä suin.

Bussipysäkillä hyvä mieli jatkui. Pysäkille tuli alakouluikäinen poika, joka kysyi, onko bussi jo mennyt. Eihän se ollut, itse odotin samaa kyytiä. Poika alkoi sitten juttelemaan ja kertoi, kuinka hänen pitää ehtiä kuudeksi kotiin, kun näin pimeällä ei saa olla myöhempään. Minun piti ehtiä myös kuudeksi kotiin puhelinpalaveriin. Oli jotenkin niin herttainen pikkupoika ja on niin harvinaista, että bussipysäkillä tulee juteltua kenenkään kanssa. Hymyilytti pitkään. Ja ehdin nipin napin kuudeksi kotiin.

Nälkäkin oli, mutta illallinen sai odottaa, kunnes sain työt hoidettua alta pois. Tänään se oli nopeuden ja helppouden takia tonnikalasalaatti. Sillä lähtee aina nälkä ja jotenkin sen maut sopivat minulle. Eräänlainen yksinkertaisettu versio Nizzan salaatista.

Polkka

Annoin kampaajani napsaista olkapäille ulottuvat hiukseni polkaksi. Eniten mietitytti, miten selviän treeneistä lyhyillä hiuksilla, kun niitä ei saa ponnarille. Ehdin eilen jo reggaeton-tunnilla testata kevyemmässä, mutta liikkuvassa menossa mallin toimivuutta ja ihan hyvin selvisin ilman, että hiukset olivat silmillä koko ajan. Enkä tarvinnut edes pinnejä. Tänä aamuna sitten salille ja sama juttu sielläkin.

On minulla ennenkin ollut lyhyt polkka, mutta ponnari on teinistä asti ollut kuitenkin se omin tyyli. Hiukseni ovat hennot ja ohuet, joten jos niissä on pituutta, niin en osaa pitää niitä auki ilman, että ohuus alkaa ärsyttämään. Nyt hiukset on pakko pitää auki. Eikä niiden laittamiseen juuri mene aikaa, mitä nyt pitää vähän taivutella oikeaa puolta kääntymään samaan suuntaan vasemman kanssa. Etukäteen mietin aina (turhaan), että lyhyempien hiusten laittamiseen pitää varata enemmän aikaa, eikä ajatus kiinnosta. Aamutreeneistä kun tahtoo aina olla kiire töihin.

Niin kuin tänä aamuna. Loppakoura sitten tiputti meikatessa meikkivoiteen lattialle ja pullo räsähti rikki. Olisi siinä kiireessä ollut muutakin tekemistä kuin puhdistaa lattiaa. Puhelin putosi myös. Onneksi vanha Nokia kestää hyvin pudotuksen kovalle kaakelille. Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta. Ehkä näpeissä ei pysynyt  treenin jälkeen mikään, koska kokeilin pitkästä aikaa tehdä suorin jaloin maastavedon ja kulmasoudun ilman vetoremmejä. Viimeiset sarjat kyllä vaativat remmit käyttöön. Forkut ovat edelleen suhteessa niin heikot, että en selviä kaikkia sarjoja läpi ilman remmejä. Mutta on niihin silti voimaa tullut.

Uudet liikkeet haastavat kropan - ja pään

Mun PT jätti minut! En kai minä nyt niin kamala treenattava ollut, enhän? Välillä kyllä jupisin ja napisin, mutta hyväntahtoisesti ja vain kertoakseni epäuskosta itseeni. No, vakavasti puhuen, hän lopetti alalla kokonaan. Olin vähän kauhuissani siitä, että pitää alkaa treenaamaan uuden ihmisen kanssa. Mietin kuitenkin asian niin, että uudelta personal trainerilta on mahdollisuus oppia jotain uutta ja erilaista.

Muutaman viikon itsenäisen treenaamisen jälkeen oli kiva tänään treenata uuden PT:ni kanssa. Hän vaikuttaa mukavalta ja todella pätevältä, joten turhaan stressasin. Mutta en olisi minä, jos en etukäteen stressaisi.  Hän osui myös heti alkuun salaiseen haaveeseeni. Ensimmäinen liike oli nimittäin leuanveto. En ole koskaan saanut vedettyä leukoja, vaikka veljeni onkin kuulemma vaimolleen niin väittänyt. Oletettavasti saadakseen tämän yrittämään kyseistä liikettä. Tai sitten aika on kullannut veljeni mielessä ahkerat yritykseni onnistumisiksi.

En ole ylpeä itsestäni, sillä ensimmäisenä suustani taisi päästä ”ei”. Älkää käsittäkö väärin. Haluan kyetä vetämään leukoja, mutta olen suosiolla säästänyt sen tavoitteen - tai edes tavoitteen verbalisoimisen - siihen, kunnes olen normaalipainoinen. Ei tätä massaa jaksa näillä selkälihaksilla vetää minnekään.  Mutta tämä PT halusi vähän testailla, missä kunnossa olen, joten kuminauhan ja kyseisen henkilön avustuksella vedin parit leuat. Oli aika hauska tunne saada leuka sen tangon yläpuolelle. Koin kyllä fuskaavani, koska käytin kuminauhaa ja kaiken lisäksi tyyppi työnsi minua vielä apuna. Jostakin se on silti kai aloitettava. Ja jos aloitan jo nyt, niin jos ja kun paino tippuu, niin helpottuu tuo liikekin.

Teimme myös vähän rintaa ja punnerruksia. Koska kyseessä olivat naisten punnerrukset, niin nekin siis menivät mielestäni fuskauksen puolelle. Koska en ole juuri punnertanut, niin liikehän on ihan kamala. Tiedän, että kamala tarkoittaa hyvää ja sitä, että juuri sitä liikettä tarvitsee, mutta silti!

Surkastuneet gluteus mediukseni saivat myös vähän harjoitusta. En tiedä, ovatko huonot keskimmäiset pakaralihakseni selkävaivojen syy vai seuraus, mutta niitä fysioterapeutit ovat neuvoneet treenaamaan. Usein ne vain unohtuvat tai tuntuvat vähän toivottomilta treenata, mutta niitä tein tänään. Hankalaa, kun lihaksesta loppuu voima ennen kuin siinä edes tuntuu mikään, mutta niin huonossa kunnossa ne ovat.

On tässä sarkaa, joten tervetuloa vain uusi PT ja uudet kujeet!

Mustelmilla

Selkä on eilisestä hieronnasta jumissa ja vähän tuo oikea reisi myös. Siihen tuli oikein kunnon mustelma, joten ei ole kummakaan, että se on myös todella kosketusarka tuosta sivulta. Siinä on sellainen kunnon verenpurkauma, joka on aiheuttanut myös turvotusta.

Kuva on taas vanhalla kännykkäkameralla otettu, joten laatu on mitä on, mutta asia käynee selväksi.

Molemmissa säärissä on hauskat mustelmarivistöt, mutta ne ovat sen verran haaleita, että en saanut kunnon kuvaa. Ne ovat sellaiset peukalonpään kokoiset pallurarivistöt, seitsemän vasemmassa sääressä ja kolme oikeassa.

Reggaetonissa aloitettiin tänään uusi sarja. Se on jälleen kerran tosi kiva. Ja jälleen kerran siinä on lattiasarjaa eli polvet ovat huomenna varmasti myös mustelmilla, kun tänään jo näyttää aika lupaavalta. Tämän viikon teemana ovat siis mustelmat. Eivät ne minua silti haittaa, tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu.

Auts, auts, auttaa

Tänään teki taas kipeää. Ei silleen kivasti, vaikka meinasi taas naurattaa. Se oli kuitenkin enemmän hermostunutta hihitystä, ähinää, yllättyneitä parahduksia ja tuskaisia puuskahduksia.

Kävin hierotuttamassa jalat ja selän. Jalat olen hierotuttanut noin kolmen viikon välein, mutta selkää ei ole alkukesän jälkeen hierottu. Se ei ole vaivannut, joten olen antanut sen olla. Uskoin, että salitreenit ja uinti pitävät konttorirotan hartiaseudun kunnossa. Viime aikoina kuitenkin selän lihakset ovat tuntuneet kireiltä venytellessä ja pientä juilintaa on tuntunut varsinkin epäkkäissä ja lapaluiden alueella. Otin siis jalkojen päälle puoli tuntia selkää varten, jotta hierojani saisi selvittää, mitä sinne kuuluu.

Ensin kuitenkin hierottiin jalat. Etureidet ovat yleensä aina tuskaisimmat hierottavat. Tällä kertaa kävi kyllä taas niin kipeää, että hieronta tuntui kidutukselta. Vasemmassa etureidessä oli oikein mehukkaita kohtia, mutta oikea oli keltapunaisen kipeä. En siis nähnyt tähtiä, mutta silmissä välkkyi helvetin diskovalot. Ei ole varmaan ensimmäisen kerran jälkeen tuntunut yhtä pahalta. Hikoilin taas sen paperilakanan ihan märäksi ja niinpä se vaihdettiin, kun käännyin selältä vatsalleni. Miten voikin pakoillaan makaaminen olla niin rankkaa? Kädet tosin heiluvat sinne tänne, kun välillä tuntuu, että raavin silmät päästäni ja välillä hapuilen hierontapöydän reunaa puristettavaksi tai haron ilmaa kuin houreinen malariapotilas. Tässä olisi mahdollisuus harjoittaa mielen hallintaa ja zeniläisyyttä, jos tietäisi miten.

Kun siirryttiin jalkojen takaosiin ja Isto availi pohkeita, niin olisi haluttanut sanoa ehkä ensimmäistä kertaa, että lopetetaan jo, koska se vain tuntui niin rankalta. En kuitenkaan sanonut, sillä käyn hieronnassa hakemassa apua, en hemmottelua. Kipuhan häviää saman tien kun hieronta kyseisellä alueella loppuu, mutta tänään pää tuntui saaneen tarpeeksi heti etureisien jälkeen (tai aikana). Selvisin kuitenkin pohkeiden ja takareisienkin hieronnasta ja hengähdin helpotuksesta. Liian aikaisin.

Selkä otettiin kevyemmin, mutta kunnolla. Löytyihän sitä jäykkyyttä sieltäkin. Alaselkäni on edelleen krampissa ja olen siis vyötäröltä vasemmalle kalleellaan. Kova salitreeni puolestaan omalta osaltaan kiristää varsinkin noita yläselän lihaksia. Pystypunnerrusten ja selkärääkin jälkeen varsinkin lavoissa tuntuu yleensä kunnolla. Sitähän sitä salitreeniltä toivookin. Selän hieronta säteili alusta lähtien oikein kunnolla takaraivolle. Yläselän hieronta säteili lisäksi sormiin. Lavan alueen hieronta oli kamalaa ja epäkkäiden hieronta suorastaan julmaa, vaikka Isto sanoi ottavansa suorastaan puolihuolimattoman kevyesti. "Au, au, au. Ei, ei, ei se siltä tunnu." Loppuisipa tämä jo. Ja lopulta se oli ohi: 90 minuuttia kehonhuoltoa.

En voi muuta todeta kuin, että oli taas todella hyvä ja tehokas hieronta. Päässä tuntui pitkään hieronnan jälkeen. Epäkkäät ja lavat aristavat kunnolla. Vasen etureisi meni jumiin niin kuin takana olisi "tolokun treeni".

Hierojani tarjoaa kyllä kevyempääkin otetta, mutta kuten sanottua, haluan kunnon avaavaa hierontaa, jotta siitä on aidosti apua. Se vain ei valitettavasti ole mukavaa. Ehkä joskus voisi ottaa sellaisen mukavan, kevyemmän hieronnan. Tehokkaan tavoittelijana en vain ole varma, että tuntisin silloin saavani tarvitsemaani.

Nautiskelua pitkällä radalla

Vietin viikonlopun ystäväni luona Turussa. Pääasiassa otimme rennosti, söimme hyvin ja herkuttelimme vielä päälle, mutta sunnuntaina kävimme myös uimassa. Ystäväni on tänä syksynä ilmoittautunut tekniikkakurssille ja lupasin antaa pari vinkkiä, jotka ehkä auttaisivat totuttautumaan veteen hengittämiseen.

Näin hieno ranneke ja lukko löytyvät
Impivaaran uimahallista Turusta.

Menimme Impivaaran uimahalliin, joka on moderni, iso ja hieno uimahalli. Siellä oli myös 50 metrin radat. En ole koskaan aiemmin edes nähnyt pitkää rataa ja todella venyneeltä se näyttikin. Päätin tietysti kokeilla sitä, kun mahdollisuus siihen kerrankin oli. Sydän tykytti rinnassa, kun mietin, jaksaisinko vaparilla päästä päähän.

Etsin suhteellisen tyhjän radan ja lähdin testaamaan. Ensimmäinen vinsta meni mukavasti, samoin kuin seuraava. 200 metriä meni todella nopeasti, sillä pitkällä radalla 100 metriä tulee melkein huomaamatta täyteen. Piti oikein miettiä, että tuleeko tästä muka sata metriä, jos uin radan edestakaisin. Lyhyellä radalla sitä saa hinkata muutaman kerran, joten laskuissa sekoamisen riski on suurempi. Eipä sillä, joskus uin aikaa, joskus matkaa, mutta on kiva suunnilleen tietää, missä mennään.

Rintauintia ei tarvinnut edes jännittää, sillä se on paljon kevyempää kuin vapari, varsinkin hengityksen osalta. Ei mennä nyt siihen tekniikkaan. Se on oman postauksensa ansainnut aihe. Vaikka tekniikasta puheen ollen onkin sanottava, että siihen en kiinnittänyt tällä kertaa kummassakaan lajissa suurta huomiota, sillä halusin vain keskittyä tunnustelemaan ja fiilistelemään pitkällä radalla uintia.

Pitkässä radassa on sekin hyvä puoli, että vaikka radalla uisi kolme tai neljä ihmistä, niin silti tuntuu melkein kuin uisi yksin. Mikäli siis välimatkat ovat sopivat. Lyhyellä radalla kolme ihmistä yhdellä radalla tuntuu minusta jo vähän ahtaalta. Neljä on suorastaan epämukavaa. Viisi saa minut nousemaan suosiolla altaasta. Impivaarassa jaoin radan yhdestä kolmeen muun uimarin kanssa ja välillä kun katsoin radan toisessa päässä olevaa toista uimaria, en edes meinannut nähdä ketään. Olen tosin likinäköinen ja kaiken kukkuraksi uimalasieni linssit huuruuntuvat herkästi, mutta oli se ratakin pitkä ja leveämpikin kai kuin Myyrmäen uimahallin radat.

Uin kilometrin noin 40 minuutissa. Se on minulle ihan hyvä vauhti. Tavoite tietysti on kilometri puoleen tuntiin, mutta sen saavuttaminen vienee aikaa. Olisin voinut jatkaa vielä muutaman sata metriä, mutta olin sopinut vesijuoksemaan jääneen ystäväni kanssa, että tavattaisiin puolen tunnin jälkeen hengitysharjoitusten parissa. Olin siis jo myöhässä, mutta onnekseni ystäväni on pitkämielinen.

Uimasta tulossa. Jo vain oli mukavaa.

Lähdettiin sitten 25 metriselle altaalle, jossa neuvoin pari kikkakolmosta veteen totutteluun ja veteen hengittämiseen totutteluun. Oli hauska itsekin pitkästä aikaa harjoitella ja huomata, kuinka helppoa se nyt on ja kuinka sitä on osittain jo unohtanut miten vaikealta se aluksi - ja pitkään sen jälkeenkin - tuntui. Harjoittelimme myös liukuja. Kuten olen kertonut, tykkään niistä itse ja uskon, että muutama liuku uintitreenin päätteeksi antaa ystävälleni onnistumisen iloa. Hän tosin oppii nopeasti, joten ei varmaan vie yhtä kauaa kuin minulla hanskata erilaisia uinnin pikku jippoja. Toivottavasti hänelle oli vähän apua siitä, että muistan vielä suhteellisen hyvin alkuhankaluudet (nenään menee vettä, suuhun menee vettä, happi loppuu, keuhkoja ei saa kunnolla tyhjäksi jne. jne.), samoin kuin niksit, joilla tekniikka otetaan hiljalleen haltuun.

Tein vielä parit volttiharjoitukset loppuun. Päälle lempeät löylyt ja voi että olikin mukava uintireissu.

Tanssijalka vipattaa

Minulla on ne muutamat kerrat jäljellä Step Upin kymppikortista ja olen tällä viikolla kaksi kertaa yrittänyt saada niitä käytettyä vähemmäksi. Aikuisten alkeiskurssit ovat harmillisen aikaisin, mutta eilen ja tänään työt olisivat sallineet tunnit. Eilen jäi show-tunti kuitenkin väliin, koska bussi oli älyttömän myöhässä. Ärsyttävää. Päädyin siis Myyrmanniin juoksuvaatteita talven varalle katselemaan. En kuitenkaan jaksanut kokeilla mitään, joten kauppaan jäivät ainakin toistaiseksi.

Tänään lähdin ihan Helsinkiin asti, vaikka vettä satoi ja olisi ollut kivempi jäädä kotiin. Olin paikalla hyvissä ajoin, mutta opettaja oli sairastunut, joten tunti oli peruttu. Step Up ei valitettavasti verkkosivuillaan ilmoittele viime hetken muutoksista, joten tein siis parin tunnin reissun ihan turhaan. No, olen asunut vuosia tanssikoulun kulmilla, joten oli pitkästä aikaa ihan hauska nähdä niitä maisemia, vähän haikeaakin ehkä. Jännä, miten sitä urautuu kulkemaan tiettyjä reittejä ja niinkin keskustan tuntumassa olevat kaupunginosat kuten Hakaniemi, Kallio ja Sörnäinen jäävät unholaan. Pitäisi joskus viettää kunnon turistiviikonloppu Helsingissä.

Tällä viikolla tanssisaldoksi jää siis tiistain reggaeton EtnoFitnessillä. Ollaan tehty siellä nyt muutama viikko kivaa, mutta aika pitkää sarjaa. Haasteena on siis muistaa askeleet. Ensi viikolla aloitetaan kuulemma uusi sarja. Hauskaa. Keväällä haluan ehdottomasti jatkaa reggaetonia ja mikäli aikataulut sallivat, otan lisäksi tanssitekniikkatunnit. Nekin EtnoFitnessillä.

Nyt kuuntelen Spotifystä slovareita, vähän vaihtelua raskaammalle rokille. Mietin, että siitä on aikaa, kun olen tanssinut hitaita. Olisipa se mukavaa. Nyt kaikki, joilla on kotona kaksilahkeinen, pistäkää joku hempeä biisi soimaan ja hakekaa se tanssimaan. Mike Renon ja Ann Wilsonin Almost Paradise Footloosesta on ihana, jos ehdotuksia kaipaatte.